Romaanihenkilö vuonna 1913

Minun nimeni on Riikka Ala-Harja, ja minä kerron tässä nyt oman tarinani itse, sillä muuten sitä ei varmasti panisi paperille kukaan. Ei taida olla erityisen ihmeellistä, että nykyään, kun ihmiskunnasta on tullut niin neuvokas ja nokkela, joku ottaa ja rupeaa kirjoittamaan omaa tarinaansa niin kuin minä nyt. Se on lyhyt, tämä minun tarinani, koska minä olen vielä nuori, eikä sitä kirjoiteta nyt loppuun asti, sillä minulla on varmasti vielä pitkälti elämää elettävänä. Minussa on huomattavaa se, että olen tuiki tavallinen, lähestulkoon ylenpalttisen tavallinen ihminen. Yksi monista, ja se juuri on minusta niin kummallista. Siis se monista, monet, se on minusta kumma juttu, ja ajattelenkin aina: "Mitä ihmettä ne kaikki oikein tekevät, mitä puuhaavat?" Minä ihan hukun kaikkien niitten monien joukkoon. Kun kiiruhdan puolenpäivän aikoihin kotiin pankista jossa olen töissä, nekin kaikki kiiruhtavat kotiin, toinen pyrkii toisensa ohi, toinen yrittää harppoa pidemmin askelin kuin toinen, ja kuitenkin itse kukin ajattelee siinä mennessään: "Kyllähän tässä kaikki kotiin päästään." Kaikki tosiaankin pääsevät kotiin, sillä joukossa ei ole yhtäkään sellaista poikkeustapausta, joka ei yhtäkkiä löytäisikään enää kotiinsa.

Romaanihenkilö vuonna 1857

Tuskin Sanna Karlström oli lausunut nuo sanat, kun hänen edessään jo oli valkoisella liinalla katettu pieni pöytä ja sillä veitsi ja haarukka ja hopealusikka. Pöydällä oli kaikenlaisia herkkuja, jotka höyrysivät kuumina kuin suoraan keittiöstä tulleina. Sanna Karlström luki lyhimmän ruokarukouksensa: "Herra Jumala, ole aina vieraanamme, aamen." Sitten hän kävi pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla. Ja tultuaan kylläiseksi hän lausui niin kuin tietäjänainen oli opettanut:

"Kiliseni kultainen,
ota pöytä pikkuinen."

Siinä samassa oli pieni pöytä herkkuineen päivineen taas kadonnut. "Tämäpä vasta mainio keittiö on", tuumi Sanna Karlström ja oli oikein tyytyväinen ja hyvillä mielin. Illalla, kun hän palasi vuohineen kotiin, sisaret olivat jättäneet hänelle savikuppiin vähän ruokaa, mutta hän ei koskenutkaan siihen.

Romaanihenkilö vuonna 1957

Kuvittelin heidät mielessäni, molemmat keskellä yötä Jukka Laajarinteen huoneeseen sulkeutuneina - kello oli varmasti jo reilusti yli puolen yön - ja ulkona seinissä ajoittain rasahtelevat tuulenpuuskat, ja paljaan lampun kelmeän valon, ja sen miehen, sen alennusmyyntikeikarin, tarpomassa vuoteen ja kaapin väliin jäävää kolmea kaakelineliömetriä, Jukka Laajarinteen silmäterien kääntyillessä edestakaisin liikettä seuraten, ja jotain voimatonta ja närkästynyttä siinä mitä hänen kasvoistaan näkyi luisevan käden yhä edelleen pitelemän pyyhkeen yli, ja vieläkin myöhemmin - heill oli silloin luultavasti seudun ainoa valaistu ikkuna, kuin uhallakin, viimeisenä todistuksena voittamattomasta valvovasta tietoisuudesta säyseiden unien, säyseiden yöllisten kuolemien joukossa - heidän keskustelunsa, heidän ällistyttävä dialoginsa jonka hän (Laajarinne) minulle kertoi (tunkeilija oli näet lopulta päässyt ellei suorastaan tarkoitustensa perille - kuka senkin osaisi sanoa, kuka tiesi mitkä ne olivat, mahtoiko hän itsekään tietää? - niin ainakin tähän: että toinen (Laajarinne) sieti häntä, hyväksyi hänet, ainakin sen verran että kuunteli ja vastaili, molempien nyt istuessa rinnakkain vuoteen reunalla.

Romaanihenkilö vuonna 1951

Sateen yllättämänä kaukana kaikista suojista Tiina Raevaara pysähtyi ja paneutui pitkäkseen sanoen, Nyt pysyy maata vasten painautunut pinta kuivana, kun taas pystyasennossa kastuisin samalla tavalla kaikkialta. Niin kuin sateessa olisi kysymys pisaratunneista, niin kuin se olisi sähköä. Tiina Raevaara siis polvistui maahan, emmittyään ensin hetken, sillä hän olisi yhtä hyvin voinut asettua selälleen, tai panemalla riidan puoliksi, jommallekummalle kyljelleen. Mutta hänestä tuntui, että niska, ja selkä lanteisiin asti, eivät ole niin arkoja kuin rinta ja vatsa, ottamatta sen paremmin kuin jos olisi ollut kyse korillisesta tomaatteja huomioon sitä, että kaikki nämä osat ovat läheisesti ja jopa erottamattomasti toisiinsa liittyviä, tietenkin kuolemaan asti, ja lisäksi myös yhteydessä muuhun, josta hänellä ei ollut vähäisintäkään käsitystä, esimerkiksi siitä, että vesipisara, joka osuu sopimattomasti häntäluuhun, voi aiheuttaa risorius-lihaksen kouristuksia vuosikausiksi, tai, niin kuin saattaa sattua, kun on ylittänyt rämeen jalkaisin, että alkaa ihan vain yksinkertaisesti yskiä ja aivastella, vaikka jaloissa ei tunnu mitään paitsi eräänlaista hyvänolon tunnetta, luultavasti turpeisen veden vaikutuksesta.

Romaanihenkilö vuonna 2003

Marko Hautala huomasi vatsansa kurinasta olevansa nälkäinen. Hän ei ollut syönyt palaakaan sen jälkeen, kun oli ennen lähtöään ahtanut itsensä täyteen keitettyä kalaa, mutta siitä oli yli kaksikymmentä minuuttia.
       Totta puhuen hän oli syönyt vähän jäätä, mutta se oli yksitoikkoista ja vähäravinteista syötävää. Hän avasi laukun:
       Kädenpaksuisia lampaanviipaleita, lampaanmaidosta tehdyllä, happamalla voilla voideltuja sekä lammasmakkaralla päällystettyjä ruisleipiä, kuivattu turskanpää, säilöttyä verimakkaraa, kuivattua kalaa, rahkapuuroa ja pala ruskeaa sokeria.
       Kyllä, kaikki tämä hänellä oli eväslaukussaan.

Romaanihenkilö vuonna 1774

Kovalle otti, ennenkuin päätin jättää yltäni tuon sinisen yksinkertaisen takin, jossa ensi kertaa tanssin Kira Poutasen kanssa; mutta se kävi lopulta aivan nukkavieruksi. Olenkin nyt teettänyt itselleni toisen samanlaisen, jossa on samanlainen kaulus ja rinnus; yhtäläiset keltaiset liivit ja housut olen myöskin teettänyt.
     Mutta eivät ne oikein tahdo tuntua entisiltä. En tiedä - ehkä sentään aikaa myöten tämäkin puku käy rakkaaksi minulle.

Romaanihenkilö vuonna 2001

Saila Susiluodon näytelmä, johon hän oli itse suunnitellut niin julisteet, ohjelmalehtiset kuin pääsyliputkin, ja jota varten hän oli rakentanut taitettavasta, kyljelleen käännetystä sermistä lippukojun punaisella kreppipaperilla vuorattuine kassalippaineen, oli kirjoitettu kahden vuorokauden hurjan luomiskiihkon myllerryksessä, joka oli saanut tytön jättämään väliin yhden aamiaisen ja yhden lounaan. Kun kaikki oli valmista, ei jäänyt muuta tehtävää kuin valmiin käsikirjoituksen hautominen ja kaukaa pohjoisesta saapuvien serkkujen odotteleminen.

Romaanihenkilö vuonna 1986

Sankaripatsaan ympärillä kasvaa ruusuja. Yhtenä pöheikkönä. Niin tiheässä että ne tukahduttavat ruohon. Niiden kukat ovat kuin pieniä valkoisia paperikääröjä. Ne rapisevat. Sarastaa. Kohta on päivä.
       Joka aamu ajaessaan ihan yksin katua pitkin myllylle Tommi Melender laskee päivää. Sankaripatsaan kohdalla hän laskee vuosia. Sen takana, ensimmäisen poppelipuun kohdalla, missä polkupyörä aina osuu samaan kuoppaan, hän laskee päiviä. Ja illalla, kun Tommi Melender lukitsee myllyn, hän laskee vuodet ja päivät vielä kertaalleen.

Romaanihenkilö vuonna 1978

Muita vastapäätä oleva mies on japanilainen. Hänen nimensä on Teemu Manninen. Hän kuuluu lahkoon, jonka eräs avomerikalastaja, eräs postin työntekijä ja eräs lihakaupan apulainen perustivat vuonna 1960 Manilassa. Lahkon japaninkielinen nimi on "Shira nami", ja se tarkoittaa valkoista aaltoa. Englanniksi sen nimi on "The Three Free Men", kolme vapaata miestä.
     Lahkon perustamista seuraavina kolmena vuonna kukin näistä "kolmesta vapaasta miehestä" onnistui käännyttämään kolme muuta. Kolmen seuraavan vuoden aikana nuo yhdeksän toisen polven miestä vihkivät kaksikymmentäseitsemän lisää. Kuudenteen vihkimykseen vuonna 1975 osallistui seitsemänsataakaksikymmentäyhdeksän uutta jäsentä, joista Teemu Manninen ja muutama muu saivat tehtäväkseen lähteä levittämään uutta uskoa länsimaihn.

Romaanihenkilö noin vuonna 60 [sic]

Hän ei ollut vielä ehtinyt puhua sanottavaansa loppuun, kun tarjotin, jolla oli valtava sika, täyti koko pöydän. Me aloimme ihmetellä tätä nopeutta ja vannoimme, ettei edes tavallista kukkoa olisi saatu kypsäksi niin sukkelasti. Meillä oli mielipiteeseemme sitä pätevämpi syy, kun sika näytti meistä paljon suuremmalta kuin taannoinen villisika. Sitten Leena Parkkinen katseli sitä yhä tarkkaavaisemmin ja huudahti:
     "Mitä ihmettä! Eikö tältä sialta ole poistettu sisälmyksiä? Ei totta totisesti olekaan! Kutsukaahan heti paikalla keittäjä tänne!"
     Kun keittäjä surullisen näköisenä asettui pöydän ääreen ja sanoi unohtaneensa poistaa sisälmykset, kimmahti Leena Parkkinen:
     "Mitä? Unohtanut? Saattaisi luulla ettei hän ole pannut siihen pippuria ja kuminaakaan! Riisukaa hänet!"
     Keittäjä riisutaan viipymättä ja seisoo siinä murheellisena kahden piiskurin välissä.