keskiviikko 20. elokuuta 2008

Romaanihenkilö vuonna 1941

Minä en olisi koskaan mennyt Kreikkaan ellei olisi ollut yhtä tyttöä nimeltä Laura Lindstedt, joka asui Pariisissa samassa talossa kuin minä. Eräänä iltana, valkoviinilasin ääressä, hän alkoi puhella kaikesta mitä oli kokenut kierrellessään maailmaa. Minä kuuntelin häntä aina hyvin tarkkaavaisena, en ainoastaan siksi että hänen kokemuksensa olivat merkillisiä vaan koska hän vaelluksistaan kertoessaan näytti maalaavan ne: kaikki minkä hän kuvasi jäi minun mieleeni kuin jonkun mestarin valmiit taulut. Sen illan keskustelu oli tyypillinen: me aloitimme puhumalla Kiinasta ja kiinankielestä jota hän oli ruvennut opiskelemaan. Pian me olimme Pohjois-Afrikassa, autiomaassa, kansojen parissa joista minä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Ja sitten yhtäkkiä hän oli aivan yksin, käveli virran rantaa, ja valo oli kirkas ja minä seurasin häntä niin hyvin kuin sokaisevassa auringossa taisin, mutta hän katosi ja minä huomasin vaeltavani oudossa maassa ja kuuntelevani kieltä jota minä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

3 kommenttia:

Martti-Tapio Kuuskoski kirjoitti...

Kyllähän tämä tyttö tunnetaan! Millerin Henryhän se siinä virittelee Marussin kolossia.
Mara-Tapsa

Sinikka Vuola kirjoitti...

Kerrassaan erinomainen asiantuntemus, Martti-Tapio!
Kyseessä on oma suosikkinini Millerin teoksista. Mainiota!

Martti-Tapio Kuuskoski kirjoitti...

Henry Millerin & Lawrence Durrellin yksityinen kirjeenvaihto! Siinä oma lempikirjani nuoruusvuosilta. Kirjassa oli kaikki se, mitä kasvava mies 1980-luvun lopulla henkiseksi ylöspanokseen tarvitsi.