maanantai 14. marraskuuta 2011

Romaanihenkilö vuonna 1957

Kuvittelin heidät mielessäni, molemmat keskellä yötä Jukka Laajarinteen huoneeseen sulkeutuneina - kello oli varmasti jo reilusti yli puolen yön - ja ulkona seinissä ajoittain rasahtelevat tuulenpuuskat, ja paljaan lampun kelmeän valon, ja sen miehen, sen alennusmyyntikeikarin, tarpomassa vuoteen ja kaapin väliin jäävää kolmea kaakelineliömetriä, Jukka Laajarinteen silmäterien kääntyillessä edestakaisin liikettä seuraten, ja jotain voimatonta ja närkästynyttä siinä mitä hänen kasvoistaan näkyi luisevan käden yhä edelleen pitelemän pyyhkeen yli, ja vieläkin myöhemmin - heill oli silloin luultavasti seudun ainoa valaistu ikkuna, kuin uhallakin, viimeisenä todistuksena voittamattomasta valvovasta tietoisuudesta säyseiden unien, säyseiden yöllisten kuolemien joukossa - heidän keskustelunsa, heidän ällistyttävä dialoginsa jonka hän (Laajarinne) minulle kertoi (tunkeilija oli näet lopulta päässyt ellei suorastaan tarkoitustensa perille - kuka senkin osaisi sanoa, kuka tiesi mitkä ne olivat, mahtoiko hän itsekään tietää? - niin ainakin tähän: että toinen (Laajarinne) sieti häntä, hyväksyi hänet, ainakin sen verran että kuunteli ja vastaili, molempien nyt istuessa rinnakkain vuoteen reunalla.